Seuraa meitä

Asuntokysymys -helsinkiläinen ikuisuusteema?

KOLUMNIT

Asuntokysymys -helsinkiläinen ikuisuusteema?

”Aikamme tärkein tehtävä on keskiluokan asuntokysymyksen ratkaisemin”, julisti helsinkiläinen arkkitehti Gustaf Strengell 1909 Ekonomiska Samfundetin esitelmässä. Helsingissä ei ollut kunnon perheasuntoja ja jouduttiin muuttamaan kaupungin ulkopuolelle. Tänään Helsingissä on asuntoja 317 000, mutta vinouma on sama: pullonkaulana on asuntojen koko.
Helsingissä on satojatuhansia tarinoita, jotka liittyvät asumiseen. Yhteinen nimittäjä on jo sata vuotta ollut ahdas asuminen. Isäni ratkaisi ongelman omaperäisesti 1960-luvulla Pohjois-Haagassa: kaksi arava-asuntoa yhdistettiin, seinä kaadettiin ja saatiin 100 neliön perheasunto. Operaatio edellytti nokkeluutta, neuvottelutaitoja ja virnaomaisten suostuttelua.
Sata vuotta Strengellin jälkeen Helsingin asuntokanta painottuu edelleen pienasuntoihin: yhden tai kahden huoneen asuntoja on 60 % asuntokannasta. Perheet joutuvat edelleen hakeutumaan muualle: kehyskuntiin, ja tätä nykyä väljempiin tiloihin maaseudulle.
Miksi tilanne ei muutu? Helsingissä on historiallisesti asuttu ”hellan ja huoneen” helmoissa. Vuodesta 1950 asumisväljyys on tuplaantunut ja nyt asuntojen keskikoko on 63,3. Iloitkaamme kehityksestä, mutta vertailu muihin pääkaupunkeihin osoittaa, että perässä tullaan. Tulevaisuus ei näytä valoisalta: valmistuneiden asuntojen keskipinta-ala on laskemassa alle mainitun luvun.
Strengellin huoli on edelleen ajankohtainen: kaikilla alueilla tarvitaan suurempia asuntoja ja erilaisia asuinrakennuksia: pientaloja, rivitaloja, myös omakotitaloja. Segregaatiota on torjuttava asuntotuotannon keinoin. Menneisyyden menetelmät ja opit on otettava kriittiseen arvioon, kun tutkimustietoa saadaan lisää.
Tämä koskee esimerkiksi 1960-luvulta lähtien vallinnutta käsitystä sosiaalisen sekoittamisen erinomaisuudesta asuntopolitiikassa. Se näyttää kaupunkitutkijoiden mukaan johtavan alueiden eriarvoistumiseen Helsingin seudulla. Kaikilla uusilla asuntoalueilla asukkaiden keskimääräinen tulotaso on jäänyt alle kaupungin keskiarvon, sillä uudet alueet sijoittuvat alimpaan tuloluokkaan.
Helsingin valttina on ollut se, että slummialueita ei ole syntynyt. Tulevaisuuden sosiaalisiin epäonnistumisiin ei ole varaa. Nyt veropohjaa heikentävät muun muassa asuntojen pieni koko ja kerrostalojen suuri osuus, vapaarahoitteisen asuntotuotannon pieni määrä sekä asumisen kalleus.
Viime syksynä hyväksytyssä Helsingin asunto- ja maankäytön ohjelmassa halutaan panostaa asumisympäristön laatuun. Tulevaisuuden Helsinki on raideliikenteen mahdollistama verkostokaupunki. Kaupunki kasvaa esikaupungeissa ja lähiöissä. Helsinki voisi tarjota enemmän sitä, mitä on saksalainen Vorstadt, esikaupunki: oma hyvin suunniteltu urbaani pienoismaailma.
Varsin vähän on pohdittu, miten työn luonteen muutos vaikuttaa ihmisten asuntotoiveisiin. Digiloikka vapauttaa työn paikkasidonnaisuudesta. Laajamittainen vaellus kaupunkiasunnosta mökkeihin ei vielä ole saanut ansaitsemaansa huomiota. Kaupungeissa vihreys ja virkistäytyminen on noussut arvoonsa. Viihtyvyyteen kuuluu myös asuntojen ja asuinalueiden terveellisyys
Asuntopolitiikan avaimet eivät voi olla isäni kaltaisten yksityishenkilöiden käsissä. Asuntopolitiikka kaipaa ravistelua, kirkkaampaa yhteistyötä ja tiedon hankintaa koronavaikutuksista. Maaseutu-kaupunki -suhde on arvioitava uudelleen. Olisiko peräti toteutettavissa asuntopolitiikan Kultaranta –keskustelut, tulevaisuuden hyvän asumisen maalien löytämiseksi.

Laura Kolbe

Mainos
Jatka lukemista
Ilmoitus

Lisää aiheesta KOLUMNIT

Ilmoitus

Uusimmat artikkelit

Ilmoitus
Mainos
Ylös