Muutama vuosi sitten sain puhua Helsingissä matkailutoimijoille. Yleisöltä kysyttiin, että mikä on stadissa parasta. Vastauksia tuli paljon, ja kärjessä olivat ”luonto”, ”meri” ja ”luontoon pääsee omalta kotiovelta” -tyyppiset vastaukset. Itse vastasin toisin. Totesin, että Helsingin vahvuus on sodan ja kriisin historia ja niistä selviytyminen sekä onnistunut jälleenrakennus. Kriisihistoria on aina totaalihistoriaa – se koskettaa kaikkia. Kun on kriisi, kaikki tasot ovat liikkeellä. Kevään aikana on koettu suuri turvallisuusajattelun renessanssi Suomessa. Euroopan johtavat poliitikot, kuninkaalliset ja presidentit ovat käyneet Helsingissä katsomassa kotimaisen varustautumisen parhaita piirteitä. Viimeksi huoltovarmuuteen liittyvää sinivalkoista osaamista esiteltiin Ruotsin prinsessa Victorialle. Hän oli kokemansa äärellä kiinnostunut ja vilpittömän otettu.
On upeaa, että väestönsuojelu, huoltovarmuusasiat ja maanpuolustuksen monet ulottuvuudet kiinnostavat vieraita. Näihin seikkoihin on meillä kaupungeissa panostettu jo kylmän sodan ajoista lähtien. Ensin uhkana oli atomisota, sitten mahdollinen kolmas maailmansota ja pian suurvaltojen kilpavarustautuminen. Ne loivat edellytyksiä huoltovarmuuden hiljaiselle, mutta tehokkaalle kehittämiselle sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Olemme siis kansallisen perustarinan äärellä – mutta missä siitä kerrotaan? Entä sotiemme historia ja rauhanpolitiikka? Olen viime viikkoina joutunut selvittämään sekä Helsinkiin saapuville ulkomaisille kollegoille että sukulaisille kohteita ja museoita, joissa kerrottaisiin Suomen geopoliittisesta historiasta ja sen kulloisistakin reunaehdoista. Pääkaupungista puuttuu kohde, jossa asiaa avattaisiin ja selvitettäisiin modernin näyttely- ja historiakerronnan avulla.
Sodan, rauhan ja suomalaisen kestävyyden historia ansaitsee tulla paremmin esille. Se kiinnostaa koti- ja ulkomaista yleisöä – ja selvästi myös ”korkeita vieraita”. Turvallisuushistoria on aina sekä eurooppalaista, kansallista että paikallista historiaa. Sotamuseo on matkan päässä Suomenlinnassa. Sodan tärkeä muistikeskus sijaitsee Mikkelissä ja Lotta Svärd museo on Tuusulassa. Muut kiinnostavat vierailukohteet ovat hajalla eripuolilla maata. Paikallisten sotatapahtumien ja -kokemusten kertominen on jäänyt maakunnissa harrastelijoiden, veteraanien ja perinneyhdistysten harteille. Kiitos siitä! ”Sotaturismi” on maailmalla valtavirtaa, ja sotamuseot ovat tärkeitä kohteita kaikkialla Euroopan suurissa pääkaupungeissa.
Meillä kiinnostavat kohteet jäävät katveeseen, kun ei ole ollut resursseja eikä oikein kiinnostustakaan selviytymishistorian tuotteistamiseen, markkinointiin ja näyttelyjen ajanmukaistamiseen. Olisiko nyt oikea hetki panostaa ”resilienssimuseon” perustamiseen Helsinkiin? Tai ainakin koota yhteen, tarinallistaa ja reitittää kiinnostavat ja olennaiset kohteet pääkaupungissa. Niitä on paljon, mutta ne pitää kaivaa esiin ja osoittaa kiinnostuneille. On linnoituksia ja linnoitusvyöhykkeitä, väestösuojia ja taistelupaikkoja, sodan ja rauhan muistomerkkejä, muistokiviä ja -laattoja, pommitusjälkiä ja sankarihautausmaita. Ja paljon muita kohteita.
Historiat, tarinat ja muistaminen tulkitsevat paikallista ja kansallista historiaa kaikkialla. Suomen ja sen pääkaupungin kokemat sodat, rauhat ja jälleenrakennus ansaitsevat tulla nostetuksi paremmin esille niin matkailussa kuin vaikkapa valtiovierailuiden yhteydessä. Siihen tarvitaan hyvä, kiinnostava historian kohdekokonaisuus.
Laura Kolbe Euroopan historian professori Helsingin yliopisto
