Seuraa meitä

Kadut kertovat kaupungissa

KOLUMNIT

Kadut kertovat kaupungissa

Kotikatuni Helsingin Kruununhaassa on pitkä, suora ja täynnä autoja. Melko tyypillinen suomalaisen kaupungin katu siis. Kivijalkakaupat hupenevat, ihmiset viihtyvät sisätiloissa, kaduilla on vähän väkeä. ”Niin hiljainen kaupunki!”, huokaavat vilkkaamman urbanismin maista saapuvat turistit – ja ovat oikeassa. Kunnon katuelämää näkee vain kesän helteisinä päivinä.

Katu on kuitenkin kaupungin sydän, sen sielun ilmentäjä. Maaseudulla on teitä ja raitteja, kaupungissa on katuja. Niillä on monta nimeä: bulevard, esplandad, gränd, stig, linje. Katu on paikka ja tila, jossa muodostetaan omaa ja ryhmän identiteettiä – konkreettisesti ja symbolisesti. Katutila pysyy, mutta on ihmisen muutettavissa, kun tulee uusia käyttäjiä ja käyttöä.

Kaupungin sosiaaliset suhteet tulevat näkyväksi kadulla. Kadun ja katuelämän tutkiminen avaa kaupunkielämän kerrostumia. Uudempi politiikan tutkimus korostaa rituaaleja ja seremonioita. Kamppailua käydään monella tasolla siitä, kenelle katu kuuluu. Katutapahtumat, mielenosoitukset ja yleisötilaisuudet tarjoavat kaupunkilaiselle elämyksiä ja osallisuutta sekä välineitä identiteetin rakentamiseen.
Demokratiaan kuuluu julkisen tilan käyttö ja vapaa liikkuminen. Diktatuureissa tai yksipuoluejärjestelmissä kontrolli on tiukempaa ja vapaus liikkua on vähäisempää. Uskonnollisesti johdetuissa maissa järjestystä, pukeutumista ja liikkumista valvotaan uskontoon liittyvän moraalin nimissä. Tänään moderni politiikka on katutapahtumia, ”teatteria” ja katu on näyttämö. Kadut kaupungeissa eivät ole passiivisia paikkoja, vaan kollektiivisen toiminnan tiloja.

Toriin tai katuun, aukeaan tai puistoon on suunnitteluvaiheessa ladattu monia toiveita. Katutilassa valta on sillä, joka kontrolloi tilan käyttöä. Suomessa kunnat käyttävät kaavoitusvaltaa ja pitkälti määrittävät, millaisia katuja rakennetaan. Helsingissä uusi yleiskaava hyväksyttiin jokin aika sitten. Suomessa ei ole yllättävää, että kaupunkibulevardit puhuttavat Helsingissä. Pariisin bulevardeista tuli 1800-luvun kaupunkisuunnittelun muoti ja ne levisivät Eurooppaan ja muihin rakenteilla oleviin pääkaupunkeihin. Bulevardi on metropolielämän tärkein symboli. Siihen liittyvät positiiviset mielikuvat ohjaavat edelleen suunnittelua.

Muuttunut 1800-luvun lopun kaupunki innoitti kaikenlaisia ajattelijoita pohtimaan suhdettaan rakennettuun tilaan. Berliiniläinen intellektuelli Georg Simmel kirjoitti 1900-luvun alussa pieniä tutkielmia kaupunkisosiologiasta, rahasta, muodista, tunteista ja kuluttamisesta. Simmelin suurkaupungeissa yhdistyvät modernin yksilöllisen kokemus ja tunne vapaudesta. On sei-sottava omilla jaloilla, vapaana traditioista. Modernia on yksilön oikeus varjella itsenäisyyttään perinteen, vanhan kulttuurin ja tekniikan ylivaltaa vastaan vaikka kahvilassa istuen, kadulla vapaasti seisten tai torilla mieltä osoittaen.

Nykytutkijatkin analysoivat elettyä ja muistettua tilaa sekä pohtivat keinoja juurtua kaupunkiin ja sen rakenteisiin. Katu on eräänlainen ”yhteisöllinen rekisteri” (a communal register), joka tuottaa pelkällä olemassa olollaan tietoa kaupunkikulttuurin monista vivahteista. Urbaaniin kulttuuriin kuuluu flanööri, kaupunkikävelijä, joka ottaa kaupungin haltuunsa pelottomasti. Sana assosioituu kuljeskeluun ja väkijoukkoihin. Tunnettu rankalainen filosofi Charles Baudelaire määritteli flanöörin seuraavasti: ”Väkijoukko on hänen elementtinsä, niin kuin ilma on linnun ja vesi kalan elementti. Hänen intohimonaan ja ammattinaan on sulautua väkijoukkoon.” Koska Pariisin kaduilla julkinen elämä oli vapautunutta, niin flanöörin oli helppo sulautua siellä väkijoukkoon. Pariisi on kaupunki, johon käsite vielä nykyäänkin useimmiten liitetään.

PS. Voisiko niitä Helsingin tulevia bulevardeja pohtia flanöörin näkökulmasta, eikä pelkkinä liikenneväylinä?

Kolumnisti: Laura Kolbe

Mainos
Jatka lukemista
Ilmoitus

Lisää aiheesta KOLUMNIT

Ylös