Suomessa syntyy yhä vähemmän lapsia, ja samaan aikaan näiden lasten vanhemmat ovat yhä uupuneempia. Jotta molemmat ongelmat voitaisiin korjata, pitää meidän alkaa kohdella perheitä paljon paremmin.
Tämä ei tapahdu yhdellä taikakeinolla yön yli, vaan vaatii laajan kokoelman konkreettisia politiikkatoimia ja kärsivällisyyttä odottaa niiden vaikutuksia. Yksikään päätös tuskin itsessään korjaa asiaa, mutta jokainen askel perhemyönteiseen suuntaan avaa tätä umpisolmua edes vähän. Ratkaisut voidaan tiivistää kolmeen keihäänkärkeen: perheiden sujuvaan arkeen, taloudelliseen turvaan ja parempaan yhteisöllisyyteen.
Arjen sujuvoittaminen tarkoittaa esimerkiksi sitä, että neuvolaan ei tarvitse jonottaa kuukausikaupalla, koulut ja päiväkodit ovat turvallisia ja niissä on riittävästi aikuisia, joukkoliikenne kulkee ja kaupunki on tehty esteettömäksi vaunuja ja pieniä lapsia ajatellen. Myös se, että uupumisen estämiseksi on saatavilla kotiapua, iltapäiväkerhoja ja lapsille suunnattua maksutonta ohjelmaa, auttaa lukemattomia vanhempia, joiden on lasten lisäksi yleensä pyöritettävä myös oma elämänsä ja työnsä.
Tämä vaatii selkeän poliittisen suunnanmuutoksen, sillä nyt olemme ajautuneet noidankehään, jossa olemme jo ennakoivasti pienentäneet neuvoloiden, koulujen ja päiväkotien kapasiteettia, ja se näkyy jatkuvana henkilöstöpulana ja pitkinä jonotusaikoina apua tarvitseville.Tämä taas on omiaan vähentämään ihmisten uskoa omaan jaksamiseensa vanhempina ja luottamusta yhteiskunnan turvaverkkoihin.
Toinen tärkeä keino on taloudellisen turvan parantaminen. Helsinki-lisän poistaminen oli Helsingiltä iso ja lyhytnäköinen virhe, ja etuus tulee palauttaa kaikille alle 3-vuotiaille. Sen lisäksi valtion tasolla tulee korottaa lapsilisiä ensimmäisestä lapsesta sekä lisätä verotuksen lapsivähennyksiä ja kokeilla vapaaehtoista perheverotusta. Myös kohtuuhintaiset perheasunnot ja erilaiset kertaluontoiset vauvarahat ovat tärkeitä tukemisen keinoja. Ei siksi, että joku hankkisi lapsia rahan takia – vaan jotta kukaan ei jättäisi hankkimatta lapsia rahan puutteen takia.
Kolmas keihäänkärki on perhemyönteisen yhteisöllisyyden parantaminen. Moni vanhempi uupuu juuri siksi, että vanhemmuuden koetaan olevan varsin yksinäistä puuhaa, eikä lapsen kanssa tunnu olevan tervetullut kaikkialle. Myös sosiaalinen media asettaa epärealistisia suorituspaineita vanhemmuudesta, jossa lapset ovat aina iloisia, kaikki ruoka on terveellistä ja itse tehtyä, ja kotikin on taustalla siisti. Tähän täydellisyyden trifektaan en ole ainakaan itse vielä koskaan pystynyt, ja se on aivan okei.
Hyvä uutinen on, ettei tämä yhteisöllisyys vaadi isoja rahapanostuksia. Sitä edustavat syöttötuolit ja värikynät ravintoloissa ja kirjastoon rakennettu leikkinurkka. Myös jokainen meistä voi olla osa ratkaisua. Ensi kerralla, kun näet julkisella paikalla itkevän vauvan, älä kurtista kulmiasi vaan väläytä perheelle myötätuntoisin hymysi. Ja kun näet somessa, että joku toteuttaa vanhemmuuttaan eri tavalla kuin sinä tekisit, kannusta – älä tuomitse.
Tiina Ahva Kirjoittaja on Kristillisdemokraattien jäsen ja puolitoistavuotiaan tytön äiti
