Seuraa meitä

Mitä/missä on kaupunki?

KOLUMNIT

Mitä/missä on kaupunki?

Kotimaisessa keskustelussa on vahva myytti siitä, että ”kaupunkipolitiikka” nousi politiikan sanastoon vasta 1990-luvulla Paavo Lipposen ensimmäisellä pääministerikaudella. Kaupungit nähtiin kasvun moottoreina ja tilausta valtiollisen kaupunkipolitiikan muodostamiselle. Uuden kaupunkipolitiikan käynnistäminen oli vastaus globalisaation ja globaalin talouden haasteisiin.
Väärin. Suomi alkoi kaupungistua jo 1800-luvun lopulla, ei vasta 1960-luvulla. Aluksi kaupunkien poliittisia intressejä edusti porvarissääty, joka todella jo teki kaupunkipolitiikkaa. Kun yksikamarinen eduskunta aloitti toimintansa 1907 ”kaupunginisät” hakeutuivat kaupunkipuolueisiin: lähinnä Ruotsalaiseen kansanpuolueeseen ja nuorsuomalaisiin. Urbaani työväenliike ja SDP edustivat vastavoimaa.
Välitilaan syntyi 1912 Suomen Kaupunkiliitto, josta tuli vuosikymmeniksi kaupunkipolitiikan kansallinen syöttäjä ja innovaattori. Itsenäisessä Suomessa kaupunkipolitiikkaa tehtiin lainsäädännön avulla, kun todellisuutta leimasi kaupungistumisen neliportainen hallintomalli. Oli maalaiskunta, taajaväkinen yhdyskunta, kauppala ja kaupunki.
Piti järjestää kaupungistuvien yhdyskuntien hallinnollisia oloja, valvoa kaupunkien kasvua ja perustaa uusia kaupunkeja. Reitti oli selvä: maalaiskunnan urbanisoituva osa muodostui taajaväkiseksi yhdyskunnaksi. Se haki kauppalaksi ennen kypsymistä kaupungiksi. Uusien kaupunkien perustamiseen päästiin vasta vuonna 1960, kun suurempia kauppaloita alettiin korottaa kaupungeiksi.

Alkoi kehitys, jonka loppupäässä häämötti kaupunkien erityisyyden asteittainen häivyttäminen, ja jopa murentaminen. Eri kuntien velvoitteiden yhdenmukaistaminen muodostui yhdeksi kuntauudistusten tärkeimmäksi tavoitteeksi. Asiaa valmisteltiin koko 1960-luku. Vuonna 1977 voimaantulleet uudet lait siirsivät erillisen kaupungin ja kauppalan kaupungistuneen kansakunnan kaappiin.
Kaupunki instituutiona hävisi hallinnon kartalta, muttei ihmisten arjesta tai todellisuudesta. Maailma, Eurooppa ja Suomi ovat jatkaneet kaupungistumista…noh…niin kaupunkeihin, joita suomalainen lainsäädäntö ei tunne. Tähän paradoksiin tarttuivat kaupunki- ja tulevaisuustutkijat Mari Vaattovaara ja Anssi Joutsjärvi & Jenni Airaksinen & Markku Wilenius. Tuloksena on viime kuussa julkaistu kiinnostava keskustelupohja ”Kaupungit politiikassa?”(https://valtioneuvosto.fi/-/1410877/kaupunkipolitiikan-keskustelupaperi)
Raportti taisi jäädä muun uutisoinnin jalkoihin, mutta sen teesit ovat painavia ja panevat ajattelemaan: mikä ja missä on suomalainen kaupunki? Tutkijat huomasivat, että kaupungeilla ei ole omaa statusta. Edes kuntalaki ei tunne kaupunkia kuin ilmoittautumisperusteisena yksikkönä. Kaupungeilla ei myöskään ole omaa institutionalisoitunutta edunvalvontaansa sen jälkeen, kun legendaarinen Suomen Kaupunkiliitto lakkautettiin 1993.

Kun laki ei ohjaa kehitystä eikä määrittele kaupunkien oikeuksia ja velvollisuuksia, on kenttä vapaa ja vallattavissa. Erilaiset intressiryhmät, verkostot ja sopimukset ohjaavat liikaa kaupunkien kehitystä (kulisseissa). Kaupunkikehityksen tavoitteeksi on palautettava ihmisille ihana kaupunki. Nyt kaupunki on kadotettu, sanoo pitkän linjan kaupunkitutkija Mari Vaattovaara. Tärkeintä on, että kaupunkien ja valtion välinen rooli kirkastuisi. Tarvitaan kykyä ja polittiista tahtoa luoda yhteistä näkymää tulevaisuuden yhteiskunnasta sekä uudenlaisia työnjakoja valtion ja kaupunkien välille.

Laura Kolbe

Mainos
Jatka lukemista
Ilmoitus

Lisää aiheesta KOLUMNIT

Ilmoitus

Uusimmat artikkelit

Ilmoitus
Mainos
Ylös